Eilen illalla kun tulin töistä kotiin, oli vastassa onneton näky. Pinsessa Ipanoidi katsoi pikkukakkosta kyyneleet silmissä, suu auki ja hirmuinen kuolaläikkä koltun rintamuksessa. Hän ei pystynyt puhumaan, saatikka sitten nielemään sylkeä, jonka eritys vaikutti olevan erityisen kovaa. Inisi ja vinkui vain tuo surkea ressukka.
Nyt se oli sattunut Ipanukselle, se sama asia mikä on kohdannut melkoisella varmuudella kaikkia suomemme aikuisikään ehtineitä jossain vaiheessa lapsuutta. Kieli oli tarttunut pakkasen jäädyttämään lyhtypylvääseen kiinni (mää ha'usin nuo'a jää'ä) ja likka oli tempaissut sen irti. Auts.
(Pikainen galluppi kertoo, että kieliä on tarttunut ainakin parvekkeen kaiteeseen, mattotelineeseen, riippulukkoon ja rimpuilutelineeseen.)
Koko illan Ipanus oli silkkaa kurjuutta, särkylääkkeestä huolimatta. Vessaan piti käydä sylkemässä suun sisältöä, eikä mikään mennyt alas kun kieli oli niin kovin kovin KOVIN kipeä. Loppuviimein ennen nukkumaan menoa Potilas saatiin ylipuhuttua jugurtin nauttimiseen (äi'i anna mu'e jo'ain pehmeää 'uokaa mi'ä mää voin 'yö'ä) ja yllättäen se meni ilman mitään tuskaa alas. Hurraa!
Aamulla sain kuulla hieman ihmettelevään sävyyn, että äiti mun kieli on jo ihan parantunut.
2 kommenttia:
auts. mä muistan, kun halusin vaan kielellä kokeilla kelkan metalliosaa vaikka jo aikoessani tiesin jääväni kiinni.. luulin itseäni tietysti supersankariksi joka olisi niin _nopea_, ettei jäätyisi. arvaahan sitä miten siinä kävi. onneksi parantuminen on tosiaan nopeaa!
Piparminttu - Siinäpä olisikin oivallinen supervoima: kyky nuolla jäätynyttä rautaa ilman fyysisiä vammoja! ;oD
Lähetä kommentti