Liki kaksivuotiaan Lutikan Tahto on voimallinen. Todella voimallinen. Hän ei anna periksi eikä häntä harhauteta millään vippaskonsteilla kun tähtäimessä on jotain mitä hän ehdottomasti halajaa. Niinkuin Isosiskon hiuspampulapurkki tai Late Lammas -dvd. Tai keksi kaapin ylähyllyltä tai purukumi. Tai mitä tahansa muuta. An-NA! ANNNNNNNAAAAAAA! ANNNNAAAAA MU! Karjuu Kakkonen. (Huomatkaatten tuo MU! Annnnnaaaaa mu on laskettavissa kahden sanan lauseeksi!)
Ja jos sana ei kuulu tai tehoa tai varsinkin jos häntä kielletään, niin Luticca ottaa käyttöön HUUDON. Sellaisen korviavihlovan, amalgaamit irroittavan, silmälasit säröyttävän kirkumiskiljunnan. Ja väliin itkua. Ja annaa.
Hohhoijjaa.
Mutta! Äiti on ovela! (Kjäh kjäh...)
Päivänä eräänä, kun alkoi nyppiä tuo ainainen huuto ja tekoitkukitinä, ihan vahingossa matkin Lutikaattorin tuottamaa itkua. Ja katso! Lutikka vaikeni!
Nyttemmin aina kun tuo infernaalinen ääntely, erityisesti itku, alkaa, matkin sitä ja Lutikka hiljenee. Hän laittaa käden suulleni ja sanoo (/karjuu) ei, sitten mä sanon että ei itketä ja lutikka pudistaa päätään ja sanoo ei ja sitten on mukavan hiljaista ja rauhallista.
(Seuraavaan Tahtotilaan ja Kieltoon asti.)
2 kommenttia:
Täytyy pistää neuvo korvantaakse :-) Vielä ei kannata kokeilla kotona, meidän perheen junioriosasto kun on vasta ihan pikkuinen vauva. Enkä usko kyllä kykevenäni samanmoiseen kitapurjetta heiluttavaan kirkunaitkuun kuin jälkikasvu.
-Salamanteri
Salamanteri, kiva kun jätit kommenttia! :o)
Lähetä kommentti