Ei ole olemassa sinnikkäämpää tyyppiä kuin Luticus luticator, tuo talossamme majaileva pallopäinen pimatsu. Illalla Mies vei lapsukaiset pitkästä aikaa nukkumaan jotta Vaimo sai tuijottaa talkkarista tanssiohjelmaa (ja haaveksia osaavansa itsekin muuta kuin tyylin jalka jalan viereen á la 80-luku).
Mies nappasi Lutikan syliinsä ja lähti kohti yläkertaa, ja tietysti Pallura alkoi itkeä surkeasti. (Aivan niinkuin poika siinä sydäntäraastavassa kohtauksessa Chaplinin elokuvassa the Kid. Minkä näyttelijälahjakkuuden Hollywood vielä Lutikasta saakaan...)
Itku ja karjunta jatkui ja jatkui. Äitinsä tuijottii kelloa ja telkkaria. Kului vartti. Äitiiiiii.... äitiiiiiiiiiiiii. äiäiäiäitiiiiiiii!!!!!!! itki Lutikaattori.
Äitiä vuorotellen hirvitti ja huvitti.
Kului kolme varttia lisää ja huuto vaan jatkui. Äiiiitiiiiiiiiiii... äääääääiiiiiiiTTTTiiiiiiiiii, äititäitiäitiäiti, äitiiIIIIIIIIIIIIIIII...!!!
Äiti istui jähmettyneenä sohvalla ja yritti keskittyä tanssijoiden muuvseihin.
Kului vartti.
Huuto jatkui.
Kello tikitti. Lapsi karjui. Mies ei sanonut mitään ainakaan niin isolla äänellä että olisi alas asti kuulunut.
Tik-tak. ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄIIIIIIIITTTTTTTTTIIIIIIIIIIIIIII!!!!!!!!!!
Tik-TAK-TIK-TAK
.
.
.
.
.
Ja sitten - hiljaisuus.
Puolitoista tunta karjui hän. Aika jäärä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti