Taas on se aika vuodesta kun alkaa oleen ankeaa. Vettä sataa vähintään joka toinen päivä ja sisälläkin on kylmä kun ollaan niin pihejä ettei raskita laittaa (sähkö)lämmitystä päälle ennen kuin henki höyryää.
Haaveksin takkatulesta ja hyvistä kirjoista, sellaisesta ruuasta joka kerryttää ihraa nahan alle jotta pärjään talven yli, piiiiitkistä yöunista ja lörpöttävistä pipoista. Tosiasiassa elämä on jotain ihan muuta. Mutta tosiasiassa se ei haittaa.
Aamulla taas mietin kuinka onnekas olen kun mun elämä on justiinsa tällaista kun se on. Kuinka ihanaa on ottaa Lutikka viekkuun ja lämmittää pieniä kylmiä varpaita omia jalkoja vasten peiton alla. Kuinka ihanaa oli eilen illalla kun Isosisko ihan yllättäen, ilmen sen kummempaa syytä, kesken vasemman käden peukalon kynnen leikkaamisen, moiskautti mulle pusun poskelle. Kuinka ihanaa on kun Mies, tuo Suuri Saalistaja, tuli mökiltä kotiin ja toi Perheelle Ruokaa eli pari hyvän kokoista haukifilettä ja oli hyvin tyytyväinen reissuunsa.
(Ja olipa Mies saanut mökkinaapureilta kymmeniä kiloja pottuja, jotka salaa roudasi rintamamiestalomme tätä tarkoitusta varta vasten rakennettuun pottulaariin. Kutsui sitten Perheen Ihastelemaan. Olipa se näky! Tuli jotenkin omavaraistaloudellinen olo.)
Että niin. Eipä tässä paskempia. (Vaikka välillä vituttaakin.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti