Kyllä maailmaan ääntä mahtuu

Oltiin Lutikan kanssa kaksistaan kolme yötä ja päivää kun muut Perheenjäsenet olivat mökillä. Tilli oli koko ajan suunnattoman hyvällä tuulella, ei mitään itku-rääky-määky-märsy-mörsykohtauksia vaikka eilen iski niin hirveä nuha että räkää valui nonstoppina paidan rintamukselle asti. (Lisäksi myös kuolaa kun piti hengittää suun kautta ja kyyneliä kun nekin kanavat oli vissiin tukossa.)

Niin että oli oikein leppoisaa kun neiti Härpäke ei ollut paikalla. Isosisko oli puolestaan nauttinut Miehen jakamattomasta huomiosta mökillä. Olivat nukkuneet 14-tuntisia öitä, käyneet kalalla ja mopoilemassa, tehneet ruokaa nuotiolla ja tietty saunoneet. Muut ajat Ipanus oli keksinyt itse tekemistä itselleen, eikä Känkkäränkkä ollut vieraillut mökilläkään yhtään kertaa.

Savun ja itikkamyrkynkatkuiset Perheenjäsenet saapuivat kotiin tänään. Saman tien kun kaksikko tuli ovesta sisään ja Ipanoidi oli ensin halannut ja pussannut Lutikan littuun ja märäksi, alkoi huuto. Molemmat kakarat karjuivat kurkut suorana joka ainoan asian takia. Jos ei yhdessä, niin sitten erikseen.

Volistiin kun oli nälkä ja jano, märsyttiin ei huvittanut syödä, karjuttiin kuorossa kun toinen vei toisen lelun, huudettiin kun piti päästä syliin ja sylistä pois, ulistiin kun haluttiin pyöräileen, muttei haluttu laittaa vaatteita päälle, pillitettiin kun ei haluttu rattaisiin eikä varsinkaan pitää lakkia päässä, karjuttiin kun ei päästy puistoon kun alkoi sataa vettä ja piti mennä sisälle, ulvottiin kun telkkari oli liian pienellä, rääyttiin kun pistettiin omaan huoneeseen rauhottuun, pillitettiin kun äiti ei ottanut syliin, märistiin oli nälkä ja väsy, karjahdeltiin kun ei haluttu syödä puuroa ja koko show päättyi tietysti nukkuumaanmenonvastustuscrescendoon.

Voi jösses, kuinka rakastankaan lapsiani.